Reiska ja vapauden kaipuu

Reisi-Reiska. Reuhka-Reiska. Riemu-Reiska. Raivo-Reiska. Röyhy-Reiska.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, tiedättehän. Vaan tässä on elelty jo parin kuukauden ajan suht kinkkistä ajanjaksoa: entinen Reissu-Reiska on kääntänyt selkänsä ja alkanut suorastaan vihamieliseksi jokaista mahdollista matkustusvaihtoehtoa kohtaan. Tai no, sylissä kantaminen käy yleensä. Reissu-arvonimi on pitänyt laittaa määrittelemättömäksi ajaksi pannaan, sillä esimerkiksi auton turvaistuimeen laittaessa tyttö alkaa karjua viimeistään talon pihasta ajaessa – yleensä jo aiemmin. Ja se huuto ei lopu, vaan kasvaa ja kasvaa, kunnes päättyy vatsalaukun tyhjentämiseen. Ja jatkuu sitten jälleen. Voin kertoa, etteivät nuo Eura-Turku -ajelut ole mitään kovinkaan makoisaa mannaa tällä hetkellä, kun tunnepuoli ei kestäisi kuunnella ollenkaan pienen itkua ja sitten taas järki ei kestä ajatusta, että ajetaan kolari, kun toinen ei istu istuimessaan.

Sama homma pätee myös rattaissa istumiseen: valjaat saavat aikaan välittömän raivoreaktion ja köyttämättä jättäminen taas herättää Reinellen sisäisen kamikaze-lentäjän ja tämä pyrkii parhaansa mukaan ponkaisemaan otsa edellä asfalttiin. Yleensä lähdemme kotoa tytön nukahdettua, jolloin tämä koisii tyytyväisenä selkänoja ala-asennossa. Vaan ennemmin tai myöhemmin (kuitenkin ennen kotiin paluuta, aina paljon ennen kotiin paluuta) neiti herää ja siinä meikäläinen pian sitten lykkii toisella kädellä rattaita ja kantaa toisella kädellä tuota hitusen alle kymmenen kilon mössykkää.

Voi kun tajuaisi ottaa mukaan kantorepun vai mitä? Uskokaa tai älkää, mutta kyllä minä yleensä tajuankin. Vaan Reinelle ei suostu nykyisin olemaan siinäkään muutamaa kymmentä metriä pidempään. Ilmeisesti tälle on iskenyt joku puolen vuoden villitys ja vapauden kaipuu, jolloin kaikki paikoilleen sitova ahdistaa. Ja sekös taas ahdistaa vuorostaan äitiään, joka toivoisi meidän pääsevän toisinaan vähän pidemmällekin kuin omien surkeiden hauistensa kantamalle.

En tiedä, auttaako puuhun koputtaminen tässä tilanteessa, mutta toivon löytäneeni ratkaisun ongelmaan: selkäpuolella kantaminen! En ollut aiemmin kokeillutkaan Reinellen heittämistä repparin puolelle, vaan tänään ”Ei kai tässä mitään voida hävitäkään” -mentaliteetin saattelemina kokeilimme ja kas vain, kokonainen tunnin metsalenkki koirien kanssa sujui ilman ensimmäistäkään kitinää ja riuhtomista! Jes, toivottavasti tämä ei ollut vain jotain ensimmäisen kerran kohteliaisuutta.

20160728_122822(0)

Amila in Ghana

Minun kuvailutaitoni eivät riitä kertomaan, kuinka tärkeä tuo viime syksyinen matkamme Ghanaan oli. Oma ikävä ja halu päästä näkemään ja kokemaan itselleni tärkeitä asioita ja paikkoja olivat pientä siihen verrattuna, kuinka iso asia tuo reissu oli Nanalle ja Amilalle: että toinen ehtii nähdä vielä isänsä ja toinen pappansa.

Vuonna 2011 lähdimme Ohwimasesta keskellä yötä kohti bussiasemaa ja sieltä pääkaupunki Accraa. Emme edes hyvästelleet muuta perhettä kunnolla, sillä palaisimmehan takaisin aivan pian. Turha herättää.

Ghana day 5 001 Ghana day 5 034

Kun seuraavan kerran ajamme Appiah-Kubin portista sisälle, on aivan yhtä pimeää kuin neljä ja puoli vuotta sitten lähtiessämme. Kaskaat laulavat ja sydämeni hakkaa. Pian Amila näkisi ensimmäistä kertaa toisen puolen perheestään. Pian ne kasvot niistä parista tämän vauvakirjan kuvasta saisivat lihaa ympärilleen ja tulisivat tytölle todeksi. Pian tuo suuri perhe saisi nähdä sukunsa nuorimman ensimmäistä kertaa – samoin lupauksen tämän pikkusiskosta suuren mahani muodossa.

Portilla oli vastassa perheen toiseksi vanhin lapsi Junior, joka vain pomppi innosta odottaen isoveljensä astumista autosta – näillä veljeksillä on aina ollut erityinen suhde yhdeksänhenkisessä sisaruskatraassa. Talolla vastassa ovat Nanan äiti ja siskot. Kyyneleet vierivät ja lämpimät halaukset poistavat pitkän matkan rasitukset muististamme hetkestä. Amila, joka ei välitä uusien ihmisten liiasta läheisyydestä, vaihtaa sylistä syliin ja jää lopulta mummunsa käsivarsille kädet tiukasti tämän kaulan ympärillä. Minä seuraan sivusta tätä ensikohtaamista ja yritän painaa kaikki yksityiskohdat tiukasti muistiini. Lämmintä tunnetta sen sijaan ei tarvitse ajatella – sitä en tule unohtamaan koskaan. Sisällä talossa Nanan isä istuu sohvalla. En ole tuntea tuota pieneksi kutistunutta vanhaa miestä, joka on vain uupunut varjo entisestä. Vaan meidät nähdessään tämä ponkaisee ylös ja alkaa nauraa liikutukselleen. Perhe on vihdoin yhdessä.

kypärä ja ensimmäinen Ghana-päivä 116

Jännitin etukäteen, kuinka Amila tottuisi uuteen ympäristöön ja ihmisiin. Tiesin, että Nanan perhe on odottanut tämän näkemistä tytön syntymästä lähtien ja haluaa nyt viettää mahdollisimman paljon aikaa tämän kanssa. Sitten taas Amila saattaisi liimautua tuttuun tapaansa minuun ja kieltäytyä olemaan keskenään näiden uusien ihmisten kanssa. Vaan turhaan pelkäsin. Ensimmäisestä aamusta lähtien päivät kuluivat samalla kaavalla: heräsimme, Amila puki (yleensä) vaatteet päälleen ja painui sitten huoneestamme etsimään Nanan siskoja. Minä yritin pyydystää tytön muutaman kerran päivässä syömään jotain ja jälleen illalla saadakseni tämän nukkumaan. Muutoin Amppu vietti kaiken ajan perheen tyttöjen kanssa tai mummunsa apuna keittiössä.

Huoneestamme pääsi talon aulaan, jossa Nanan isä usein istui sohvalla lepäämässä. Varsin usein Amila löytyi myös kerältä tämän kyljestä nukkumasta.

20151001_124918 20151001_135051

Tiedättekö, en olisi uskonut moisen yhteyden olemassaoloon, mikäli en olisi sitä ollut itse todistamassa. Aiemmin Amilalle Ghana oli vain abstrakti käsite, joka tarkoitti kuta kuinkin vain tummaihoisia ihmisiä. Nyt Ghana on koti ja perhe. ♥

Reiska jumppaa

Yhteistyössä GoBabyGo

Alkuun kysymys: tarvitseeko vauva harrastuksia?

Ja sitten kysymykseen vastaus: no ei todellakaan.

Tarvitseeko vesilätäköissä hyppiä? Tarvitseeko ihminen suklaata elääkseen? No nimenomaan: ei, mutta ilman niitä maailma olisi vähän vähemmän hauska ja huomattavasti vähemmän herkullinen. Sama pätee vauvajumppaan, jossa olemme Reinellen kanssa käyneet tämän kesän. Ei se nyt tytön kehityksen kannalta mitenkään kriittisen tärkeää varmastikaan ole ja vaikka Reiskan muhkeita reisiä aina ihastelenkin, ei minulla ole tähtäimessäni jumppauttaa niitä pois. Älyttömän hauskaa siellä kuitenkin on!

Juttelimme juuri naapurissa asuvan äiti-ihmisen kanssa ja tämä kertoi silmät loistaen, kuinka ”Voi, on niin hyvä fiilis. Sain käydä tänään kaupassa yksin, pyörällä!” Ja minun silmäni tuikkivat aivan yhtä kirkkaasti, kun fiilistelin tämän kanssa kotoa ulos pääsemisen tärkeyttä. Reinelle on vielä sen verta rintariippuja, etten pääse tältä karkuun kuin joskus juurikin sen kauppareissun ajaksi (ja silloinkin yleensä viimeistään kassajonossa soi puhelin). Vaan tuo kaksin harrastaminenkin riittää loistavasti katkaisemaan sen arkisuorittamisen putken, jossa kotona ollessaan on tiukasti kiinni: pääsee itsekin vähän liikkumaan ja saa viettää harvinaisen hetken Reinellen kanssa ilman, että tiskikoneen tyhjennys, isosisko tai edes puhelin somemaailmoineen pääsee välillä häiritsemään.

GoKidsGoVauvajumppa (112) GoKidsGoVauvajumppa (139)GoKidsGoVauvajumppa (127)

Tämä kyseinen vauvajumppa on samaisen GoBabyGo:n tarjontaa kuin keväällä kokeilemamme Ampun jumppa sekä Reinellen vauvauinti. Siellä lauletaan, jumpataan, välillä imetetään ja sitten taas ihmetellään naureskellen muita jumppakavereita. Vauvojen ”harjoitteet” sisältävät lähinnä laululeikkien mukana hypyttämistä, oman kehon hahmottamista, tasapainoilua sekä erilaisia venyttelyjä – vanhemmat saavatkin sitten yleensä sen lihaskunto-osion osakseen. Välillä salin lattia on täynnä erilaisia palloja, hernepusseja ynnä muita värikkäitä asioita ihmeteltäväksi ja toisinaan taas halukkaat saavat kokeilla vauvojen kanssa pieniä temppuja: kuperkeikkoja, kärrynpyöriä ja jopa voltteja!

Reinelle ei ole kovinkaan innokas makoilija, joten meiltä menevät erilaiset venyttelyt yleensä vähän ohitse. Vaan mitäpä pienistä (äitinsäkin on äärimmäisen laiska kyseisen lihashuollon saralla), Reiska kuluttaa tuon ajan tavallisesti tuijottamalla ohjaaja Hannaa tai pyrkimällä muiden, selällään makaavien kavereiden luokse. Kärrynpyörät, jollaista Hanna ja Reinelle tekevät seuraavassa kuvassakin, ynnä muut temput sen sijaan maistuvat tytölle hyvin. Samoin laivalaulusta on tullut ihan lemppari kotonakin.

GoKidsGoVauvajumppa (147)

Harmittaa ihan, että huomenna heitetään jo kesän viimeiset kiepit tuolla.